Tätä minulle kaikki ovat ympärilläni hokeneet. Myös media kertoo meille naisille, että kyllä sen synnytyskivun kestää kun se kipu lakkaa kuin seinään kun näkee oman vastasyntyneen. Pitäisi siis alkaa tuntua siltä välittömästi kun katse kohtaa oman lapsen, että kipu ei ollutkaan niin paha ja tämän tekisi koska vain uudestaan. Jotkut ovat tätä kuvailleet jopa euforisena kokemuksena.
For real...? Käytän nyt jälleen omaa kokemusta tämän myytin murtamisen pohjalla. Olin hyvissä ajoin ennen synnytystäni lukenut kirjallisuutta aiheesta ja suunnitellut kuinka haluan synnyttää. Olin valmistellut synnytystä erillaisia tekniikoita harjoitellen ja ostamalla "apuvälineitä" kipua lievittämään. No, tottakai sijoituin niiden muutaman pronsentin joukkoon joilla raskaus eteni normaalina yli viikon 42! Joten jouduin käynnistettäväksi. Kaksi päivää synnytystä yritettiin sairaalassa käynnistää ennen kuin vihdoin lapsivesi meni. Kun lapsivesi meni olivat kivut jo niin kovia etten muistanut yhtään mitään omasta suunnitelmastani tai apuvälineistä joita olin sairaalaan raahannut mukanani. Halusin vain mahdollisimman nopean kivunlievityksen ja sillä siisti. Lapsi piti saada ulos, jotta tämä kauhea raskaus saataisiin lopultakin päätökseen.
Ensiksi kätilö puhui minut ympäri kokeilemaan ilokaasua, vaikka olin jo aikaisemmin ja myös siinä synnytäessäni sanonut, etten ehdottomasti ilokaasua tahdo. Olin kertonut, että sitä joskus aikaisemmin olin saanut ja siitä oli vain tullut paha olo. Kätilö tuuppasi kuitenkin naamarin kasvoilleni ja käski hengitellä. Niinpä niin - pari minuuttia myöhemmin aloin yökkiä ja voida pahoin. Siinä vaiheessa vasta kätilö totesi, ettei tainnut ilokaasu olla minun juttu. Sitten synnytyssaliin marssi äkäinen anestesialääkäri, joka asensi selkääni Epiduraalin. Epiduraali ei itselläni lieventänyt tuskaa kuin noin 45 minuuttia ennen ponnistusvaihetta. Eikä se kyllä ollut mikään taivaanportit avaava-kokemus, kuten jotkut sitä kuvailevat.
Ponnistusvaihe kesti lähes kaksi tuntia. Kaksi tuntia täyttä kipua ja kärsimystä. Synnytys päättyi episitomiaan ja keinotekoiseen oksitosiiniin, kun lapsen sydänäänet alkoivat mennä mataliksi. Kun sitten lapsi tuli maailmaan sain hänet melkein heti rinnalleni. Mutta kipu ei lakannut enkä kokenut mitään hurmosta. Kätilö ompeli episitomian jättämää haavaa ja tunsin kuinka alapääni oli aivan liekeissä. Tahdoin vain pois koko tilanteesta. Olin täysin uupunut. Minulla oli hirvittävä nälkä, olin yltä päältä likainen ja nukutti todella kauheasti.
Ainut mitä synnytyksen jälkeen tunsin oli helpotusta siitä etten ollut sentään kuollut synnytyssaliin. Mutta tosiaankaan ei synnytys kokemuksena ollut sellainen kuin olin odottanut tai kuten minun oltiin annettu ymmärtää. Ei siis pidä paikkaansa, että synnytyskipu häviää ja kokee olevansa onnellisin ihminen maan pinnalla kun lapsi putkahtaa maailmaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti