Myytti nr.6: Lapsen isä ihastuu lapseen heti hänet nähtyään vaikka ei aiemin olisi lasta halunnutkaan

Aika monet miehet tässä maailmassa ovat haluttomia ottamaan vastaan isän roolia. Sillä aikaa kun nainen on raskaana voivat miehet suurilta osin jatkaa omaa elämäänsä täysin normaalisti. Joissakin parisuhteissa isät jatkavat omaa yksityistä elämäänsä vielä lapsen syntymän jälkeenkin. Ja koska naisilla kuitenkin on voimakas lisääntymisvietti - voimakkaampi kuin miehillä - jää koko lisääntyminen naisen harteille. Naiset joilla on miehiä jotka eivät raskauden aikana ole heitä tukeneet saavat kuulla, että kyllä se mies tykkää olla isänä kunhan näkee oman vastasyntyneen lapsensa. 

Itse ymmärän kyllä paremmin niitä isiä joiden isänvaisto ei herää edes nähtyään oman lapsensa ensimmäistä kertaa. Miksi se heräisi vain visuaalisen havainnon jälkeen? Koska miehet ovat enemmän visuaalisia olentoja kuin naiset? Eiväthän kaikki naisetkaan heti ole sinut äitiytensä kanssa vaikka lapsi on ollut kropan sisällä ensimmäiset 9 kuukautta ja makaa heidän rinnallaan heti syntymän jälkeen. Miten sitten mies jolla ei ole ennen lapsen syntymää ollut minkäänlaista tunnesidettä lapseen yht'äkkiä olisikin täysin myyty lapsen nähtyään. Okei, se voi olla konkreettisempi asia nähdä lapsi kuin se, että siellä vaimon tai tyttöystävän mahassa kasvaa uusi elämä. Mutta lapsethan ovat hyvin vaativia. Ymmärrän hyvin kuinka joku isä ottaa hatkat heti lapsen syntymän jälkeen jos ei innolla ole edes isyyttä odottanut. 

Toki löytyy niitäkin miehiä joille isyys tulee luonnostaa ja jotka oikeasti haluavat isiksi. Mutta enimmäkseenhän se kylläkin on naisten juttu... ja jotta naiset itse voisivat luottaa siihen, että siellä jossain on se mies joka haluaa isäksi on näitä myyttejä isyydestä viljeltävä. Olisihan se kauheata lisääntymiskykyisen naisen kannalta jos sanottaisiin, että ei siitä miehestä valttämättä koskaan tulee isää joka sellainen oikeasti haluaa olla. Vastahakoisia isiähän tämä maailma on pullollaan. 

Myytti nr.5: Synnytyksen jälkeen kannattaa jäädä sairaalaan, jotta tuore äiti saa levätä

Mikä valhe! Lähipiirini kehoittivat minua jäämään sairaalaan synnytyksen jälkeen niin pitkäksi aikaa kuin vain mahdollista. He sanoivat, että sairaalassa saisin levätä ja lastenhoitajat huolehtisivat lapsestani. Kotona taas minua odottaisi sekä lapsen ympärivuorokautinen hoito että kotityöt. Minulla oli omat aavistukseni siitä millaista sairaalassa olisi olla synnyttäneiden osastolla, mutta sekin kuva oli aivan liian herttainen verrattuna todellisuuteen.

Sitä kutsutaan nykyään vierihoidoksi. Lapsi on heti syntymästä lähtien äitinsä vieressä, jotta äiti-lapsi suhteesta tulisi mahdollisiman vahva heti alusta lähtien. Ymmärrän kyllä ajatuksen, mutta miten siinä äiti pääsee lepäämään? Eihän äidillä ole hetken rauhaa edes sairaalassa kun itse joutuu kaikki paikat kipeänä synnytyksen jäljiltä hoitamaan lastaan ilman apua. Miksi siis olla sairaalassa jos tilanne on aivan sama kuin jos olisi kotona?

Minä sain tarpeekseni sairaalassa olosta jo 10 tunnin jälkeen. Kuitenkin varmuuden vuoksi meitä lapseni kanssa pidettiin ankeassa sairaalassa 1,5 vuorokautta synnytyksen jälkeen. Sänky oli todella epämukava sairaalassa ja sainkin siitä ainoastaan kaikki lihakseni kipeiksi. Episitomiahaavan kanssa sängystä nouseminen oli hankalaa. Yhden hengen huone oltiin jaettu kahdelle äidille. Huoneessa oli siis todella huonosti meille kahdelle äidille vastasyntyneiden kanssa tilaa. Toisen äidin sänky oli kaappien edessä, jossa omatkin tavarani olivat, joten en päässyt käsiksi omiin tavaroihini koko sinä aikana kun olin osastolla. Jouduin pyytämään hänen sänkyään siirrettävän, jotta sain edes tavarani pois sieltä silloin kun olin lähdössä. Lisäksi sairaalassa oli menossa iso remontti, joten aamusta kello 7 lähtien kaikui remonttiin liittyviä ääniä. Yritä siinä sitten levätä.

Ei, se on paljon parempi olla kotona heti synnytyksen jälkeen. Kun itse pääsin kotiin muttui oloni heti hieman paremmaksi. Omassa sängyssä oli mukavampi nukkua ja sain olla omien tavaroitteni kanssa. Lapsi pääsi omaan huoneeseen eikä minun tarvinnut nukkua hänen vieressään. Minusta lapsen paikka ei ole samassa sängyssä äidin kanssa, vaan heti alusta lähtien itsenäisesti omassa sängyssä. Eipä tarvitse sitten pahimmassa uhmaiässä alkaa vääntämään kättä lapsen kanssa siitä, että hänen pitäisi nukkua omassa sängyssä kun se on jo vastasyntyneestä opittu.

Joten tulevat äidit: Mikäli sairaalassa jossa synnytätte on käytössä vierihoito... voitte olla varmoja siitä, että saatte paremmin levättyä kotona lapsen isän kanssa kuin vieraassa sairaalaympäristössä kaikkine meluhaittoineen ja vieraine ihmisineen. En voi ymmärtää äitejä jotka ehdoin tahdoin haluavat sairaalassa olla esim. 5 vuorokautta lapsen syntymän jälkeen. Ja pari sanaa vielä näistä perhehuoneista. Sairaalassa jossa synnytin (yksi Suomen isoimpia sairaaloita) oli ainoastaan yksi - YKSI - perhehuone synnyttäneiden osastolla. Ja sekin oli käytössä perheellä, jossa isä oli 12 tuntia päivästä töissä!! Olisiko kuitenkin ollut järkevämpää antaa huone sellaiselle perheelle kuten meidän, jossa isä olisi ollut kokoajan sairaalassa paikalla? Kuulin kyllä muidenkin äitejen osastolla motkottavan juuri kyseisestä perhehuoneen valloittaneesta pariskunnasta. Olisihan se luksusta saada oma huone, jossa neliöitä aika paljon enemmän kuin esim. huoneessa jossa itse jouduin olemaan.

Myytti nr.4: Synnytyskipu häviää samantien kun näet oman vastasyntyneen lapsesi

Tätä minulle kaikki ovat ympärilläni hokeneet. Myös media kertoo meille naisille, että kyllä sen synnytyskivun kestää kun se kipu lakkaa kuin seinään kun näkee oman vastasyntyneen. Pitäisi siis alkaa tuntua siltä välittömästi kun katse kohtaa oman lapsen, että kipu ei ollutkaan niin paha ja tämän tekisi koska vain uudestaan. Jotkut ovat tätä kuvailleet jopa euforisena kokemuksena.

For real...? Käytän nyt jälleen omaa kokemusta tämän myytin murtamisen pohjalla. Olin hyvissä ajoin ennen synnytystäni lukenut kirjallisuutta aiheesta ja suunnitellut kuinka haluan synnyttää. Olin valmistellut synnytystä erillaisia tekniikoita harjoitellen ja ostamalla "apuvälineitä" kipua lievittämään. No, tottakai sijoituin niiden muutaman pronsentin joukkoon joilla raskaus eteni normaalina yli viikon 42! Joten jouduin käynnistettäväksi. Kaksi päivää synnytystä yritettiin sairaalassa käynnistää ennen kuin vihdoin lapsivesi meni. Kun lapsivesi meni olivat kivut jo niin kovia etten muistanut yhtään mitään omasta suunnitelmastani tai apuvälineistä joita olin sairaalaan raahannut mukanani. Halusin vain mahdollisimman nopean kivunlievityksen ja sillä siisti. Lapsi piti saada ulos, jotta tämä kauhea raskaus saataisiin lopultakin päätökseen.

Ensiksi kätilö puhui minut ympäri kokeilemaan ilokaasua, vaikka olin jo aikaisemmin ja myös siinä synnytäessäni sanonut, etten ehdottomasti ilokaasua tahdo. Olin kertonut, että sitä joskus aikaisemmin olin saanut ja siitä oli vain tullut paha olo. Kätilö tuuppasi kuitenkin naamarin kasvoilleni ja käski hengitellä. Niinpä niin - pari minuuttia myöhemmin aloin yökkiä ja voida pahoin. Siinä vaiheessa vasta kätilö totesi, ettei tainnut ilokaasu olla minun juttu. Sitten synnytyssaliin marssi äkäinen anestesialääkäri, joka asensi selkääni Epiduraalin. Epiduraali ei itselläni lieventänyt tuskaa kuin noin 45 minuuttia ennen ponnistusvaihetta. Eikä se kyllä ollut mikään taivaanportit avaava-kokemus, kuten jotkut sitä kuvailevat.

Ponnistusvaihe kesti lähes kaksi tuntia. Kaksi tuntia täyttä kipua ja kärsimystä. Synnytys päättyi episitomiaan ja keinotekoiseen oksitosiiniin, kun lapsen sydänäänet alkoivat mennä mataliksi. Kun sitten lapsi tuli maailmaan sain hänet melkein heti rinnalleni. Mutta kipu ei lakannut enkä kokenut mitään hurmosta. Kätilö ompeli episitomian jättämää haavaa ja tunsin kuinka alapääni oli aivan liekeissä. Tahdoin vain pois koko tilanteesta. Olin täysin uupunut. Minulla oli hirvittävä nälkä, olin yltä päältä likainen ja nukutti todella kauheasti.

Ainut mitä synnytyksen jälkeen tunsin oli helpotusta siitä etten ollut sentään kuollut synnytyssaliin. Mutta tosiaankaan ei synnytys kokemuksena ollut sellainen kuin olin odottanut tai kuten minun oltiin annettu ymmärtää. Ei siis pidä paikkaansa, että synnytyskipu häviää ja kokee olevansa onnellisin ihminen maan pinnalla kun lapsi putkahtaa maailmaan.