Itselläni ei varhaisessa lapsuudessa ollut mitään fantasioita äitiydestä. Oikeastaan inhosin lapsia enkä tahtonut leikkiä edes ikäisteni kanssa. Mutta sitten se tapahtui. Täytin 16 ja löysin itseni yllättäen lastenvaatteita ihailemasta. En ole tänäkään päivänä aivan varma siitä mikä vauvakuumeen laukaisi, mutta se oli jotain aivan kammottavaa. Kaikki päivät käytin suunnitellen äitiyttä ja valmistellen tulevalle pienokaiselle hyvää kotia. 17-vuotiaana Tukholmassa opin nopeasti tuntemaan kaupungin hyvät ja huonot lastentarvikeliikkeet. Kävin kokeilemassa vaunuja, tutkin hoitotarvikkeita, luin äideille suunnattuja julkaisuja, laskin budjettia ja illat selailin sivustoja joilla listattiin kuumimmat nimet lapsille. Öisin näin unta omasta pienestä lapsesta. Olin aivan valmis äidiksi - tai niin ainakin luulin.
Jos olisin 17-vuotiaana saanut kuulla, että äitiyteen minulla oli vielä matkaa 12 vuotta olisin kuollut siihen paikkaan. Kaipuu tulla äidiksi oli todella kova eikä mikään pystynyt tunnetta karkottamaan. Niiden 12 vuoden aikana joina haaveilin lapsista oli kylläkin useita kausia jolloin todella harkitsin olisiko äitiys sittenkään minun juttu. Mutta lasten kaipuu pompahti aina takaisin ja mitä vanhemmaksi tulin, sitä suurempi kaipuu oli. Olin kuitenkin asettanut itselleni takarajan jonka yli en aikonut mennä - 30! Yli 30-vuotiaana en lapsia lähtisi tähän maailmaan enää tekemään.
Tänä päivänä minua askarruttaa olisinko yhtä kiihkeästi halunnut lasta jos olisin myyttien sijaan saanut oikeita faktoja? Vai olisiko voimakas vauvakuume joka tapauksessa sekoittanut pääni?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti